Pohdintoja vammaisuudesta osa 1

Vammaisuus on erityiskasvatustieteen opiskelijoille hyvin keskeinen ilmiö, johon opiskeluiden aikana tutustutaan. Nyt kun olen käsitellyt aihetta myös kandin tutkimuksessani, moni vammaisuuteen liittyvä asia onkin pohdituttanut viimeviikkoina. Tässä postauksessa on suppea katsaus, millaisessa kontekstissa vammaisuutta tutkitaan. Lisäksi pohdin vammaisten yhteiskunnallista asemaa.

Kaikille vammaisille ei ole itsestäänselvää, että joka paikkaan on mahdollista päästä!

 

Kaksi keskeistä tieteellistä tutkimusperinnettä

Vuosisatojen ajan vammaisuus on nähty moraalisesta rappeutumisesta johtuneena hengellisenä ja yliluonnollisena rangaistuksena. Tämä kuitenkin muuttui pikkuhiljaa tultaessa 1900-luvulle ja heti sen alkupuolelta hyvin voimakkaasti vahvistuneen lääketieteellisen näkökulman ansiosta. Karkesti sanottuna lääketieteellisessä näkökulmassa katsotaan, että vammaisuus syntyy yksilössä olevasta fysiologisesta poikkeamasta ja interventiot kohdistuvat myös yksilöön, jonka vammaa tai virheellistä fysiologiaa pyritään korjaamaan (Vehmas 2009). Jos vammaisen henkilön fyysistä oloa ja toimintakykyä pystytään parantamaan, voisi henkilö olla paremmin osallinen yhteiskunnan toiminnasta, kuten palveluista, harrastuksista ja työelämästä sekä monipuolisista ihmissuhteista. Näin ollen vammaista ihmistä itseään pyritään muuttamaan heidän asemansa parantamiseksi.

 

Puolestaan sosiologiasta vaikutteita ammentanut yhteiskuntatieteellinen näkökulma sai alkunsa 1970-luvulla. Tieteenala tarkastelee vammaisuutta tietynlaisen sosiaalisen mallin kautta, joka on perustunut konstruktionismin teorialle. Siinä tarkastellaan vammaisuutta yhteiskunnan tuottamana ilmiönä. Tämä näkökulma korostaa sitä, että vammaiset ovat yhteiskunnan syrjimä ryhmä, missä yhteiskunnan toiminnasta ulos sulkevat käytännöt tuottavat vammaisuutta. Tällaisessa näkökulmassa yhteiskunnan tulee muuttua, sen sijaan, että vammaista itseään pyritään muuttamaan. (Shakespeare & Watson 2001, Vehmas 2009.)

 

Usein nämä näkökulmat saatetaan esittää kovin vastakkaisina ja toisiaan vastaan taistelevina tieteenaloina. Sosiaalinen malli on voimaannuttanut vammaisia ja heidän keinojaan puolustaa omaa asemaansa yhteiskunnassa. Sosiaalisen mallin myötä heidän ei tarvitse enää hyväksyä marginaaliasemaa ja pyydellä anteeksi olemassaoloaan. (Shakespeare & Watson 2001, Vehmas 2009.) Toisaalta monelle vammaiselle ihmiselle lääketieteellisen avun tarve on kuitenkin todellisuutta ja osa jokaista arkipäivää (Ahponen 2008). Niinpä viimevuosien tutkimuksissa onkin ollut keskustelua ja kritiikkiä siitä, että tieteenalat voisivat toimia paremmin yhteistyössä ja toisiaan täydentävästi (Shakespeare & Watson 2001, Vehmas 2009).

 

Yhteiskunta pakottaa käytännöillään marginaaliasemaan

Vaikka vammaisten asema yhteiskunnassa on parantunut sosiaalisen mallin myötä, he ovat edelleen marginaaliasemassa. Tasa-arvoinen sekä fyysinen että sosiaalinen osallisuus yhteiskunnan toimintaan kuten työhön, palveluihin ja harrastuksiin jne. ei ole yhtä mahdollista kaikille vammaisille kuin vammattomille. Siitä kertoo myös se, että jokainen vammaton ihminen joutuu tällaisessa yhteiskunnassa miettimään, miten suhtautuu vammaisuuteen. Vammaisuus on edelleen ongelmakeskeisesti painottunut erityisilmiö, johon etsitään sopivia toiminta- ja ratkaisumalleja vammattomien toimesta. Vammaisuus taistelee tilasta poikkeavuuden ja normaaliuden rajapinnoilla, jossa yhteiskunta ja sen toiminta painaa sitä systemaattisesti poikkeavuuden kastiin.

 

Yhteiskunta ja sen jäsenet tekevät päätöksiä siitä, millaiseen asemaan vammaisilla on milloinkin mahdollisuus päästä. Päätköset syntyvät yksittäisten ihmisten, instituutioiden, organisaatioiden, laitosten, erilaisten palveluntuottajien jne. käytännön toiminnassa, joka kohdistuu vammaisiin. Toiminta voi olla sellaista, että vammaisella on joko heikompi tai parempi mahdollisuus olla toiminnassa mukana eli osallisena. Yksi hyvä esimerkki on mahdollisuus osallistua työhön. Monet vammaiset, joilla on kaikki edellytykset suoriutua hyvin työstä, johon he ovat saaneet koulutuksen, saattavat kohdata ennakkoluuloisia työnantajia. Jostain syystä työnanatajat ovat usein haluttomia palkkaamaan vammaisia ihmisiä.

 

Onko onegelmaan ratkaisua?

Tieteellinen tutkimus voi toimia positiivisena vaikuttajana siinä, että luodaan parempaa tietoisuutta vammaisuudesta, mikä murtaa ennakkoluuloja ja vääriä uskomuksia vammaisista ihmisistä. Kuitenkin paras mahdollinen tapa edistää vammaisten parempaa osallisuutta yhteiskunnassa on kuunnella heitä itseään tavalla, joka mahdollistaa heidän toiveidensa mukaisen kohtelun. Se vaatii sitä, että on kykyä nähdä ihminen vamman takana. Se vaatii vammattomien ihmisten yhteistyökyvyn  kehittämistä, sitä, että luotetaan ihmisiin ja annetaan oikeudenmukaisia mahdollisuuksia kaikille ihmisille. Se vaatii kykyä nähdä, että kaikilla on jotain annettavaa. Se vaatii sitä, että ollaan valmiita näkemään olosuhteita ja ulkoisia tekijöitä pidemmälle.

 

 

Lähteet:

Ahponen, H. 2008. Vaikeavammaisen nuoren aikuistuminen. Yksilöllinen ja erilainen elämänkulku. Sosiaali- ja terveysalan tutkimuksia / 94. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.

Shakespeare, T & Watson, N. 2001. The social model of disability: An outdated ideology? Research in Social Science and Disability.

Vehmas, S. 2009. Vammaisuuden ontologia ja politiikka: Realismin ja konstruktionismin väistämätön liitto. Kasvatus 40 (2).