Pohdintoja vammaisuudesta, osa2

Julkaisin jokin aika sitten postauksen, jossa käsittelin vammaisuutta, siihen liittyvää teoriaa ja vammaisten ihmisten yhteiskunnallista asmeaa. Aiheesta riittää kirjoitettavaa ja se pohdituttaa juuri nyt, koska olen valinnut kandin aiheeni vammaistutkimuksen alueelta. Tässä postauksessa pohdin vammaisuutta oman mielipiteeni näkökulmasta, miten kieli ja puhe vaikuttavat vammaisten ihmisten elämään ja asemaan yhteiskunnassa.

 

Olen puhunut vammaisuudesta ja vammaisista kovin yhtenäisenä ryhmänä. Tähän liittyy kuitenkin joitain ongelmia. On kovin suuri haaste, millainen on oikeutettu tapa puhua vammaisista ihmisistä, koska vammaisia koskevaa todellisuutta tuotetaan osittain puheen kautta. Jokainen vammainen on hyvin yksilöllinen ja erilainen kuin muut vammaiset. Erilaisia vammaryhmiäkin on todella paljon. On kyseenalaista, kuinka oikeudenmukaisesti voidaan puhua vammaisista yhtenä ryhmänä, koska on vaikeaa hahmottaa, mitä ja keitä tarkalleen tarkoitetaan, kun puhutaan vammaisista. Voi olla, että johonkin vammaryhmään kuuluvan diagnoosin saanut henkilö ei koe kuuluvansa ryhmään vammainen. Toisaalta moni vammainen on varmasti hyvin sinut oman vammaisuutensa kanssa. Toiset ovat ylpeitä omasta vammaisuudestaan ja uskon, että monet ja jopa suurin osa vammaisista ei edes vaihtaisi omaa vammaansa pois.

 

Tosiasioita ei voi myöskään kieltää: erilaisia vammoja on olemassa, ja toiset ihmiset ovat vammaisia. Jotenkin asioista on pakko puhua, ja asioiden piilottelu ja peittely tekee vain hallaa vammaisille. Eniten ehkä itseäni ottaa päähän, kun usein mediassa käytetään vammaisen ihmisen diagnoosia ihmisen toimintaa ja olemusta määrittävänä tekijänä. Hyviä esimerkkejä nousi mm. viime kesänä vuoden 2015 Special Olympics kisojen aikana. Kisassa mukana olleista urheilijoista puhuttiin mediassa usein esimerkiksi down-urheilijoina. Mielestäni se ei ollut oikein, koska he ovat urheilijoita siinä, missä muutkin. Heillä vain on downin syndrooman diagnoosi, mutta he ovat silti urheilijoita, ei down-urheilijoita. Vastaavia tapauksia on useita muitakin, jossa henkilön tekemistä ja ansioita määrittävän sanan eteen liitetään kyseisen henkilön olemusta määritteleväksi sanaksi down-etuliite esimerkiksi juuri down-tyttö, down-lapsi tai vaikka down-muusikko ja down-taiteilija. Vastaavia ilmauksia tehdään myös jonkin muun diagnoosin saaneista henkilöistä, kuten CP-urheilija, asberger-opiskelija jne.

 

Tuollaiset ilmaisut voivat olla positiiviseksi tarkoitettuja, osoituksia siitä, kuinka vammaiset ovat elämässään onnistuneet ja saavuttaneet upeita asioita. Mutta tuollaisilla ilmauksilla luodaan myös yhteiskunnallista paikkaa ja marginaalista asemaa vammaisille. Ilmaisut nimittäin kuvaavat sitä, että heitä ei katsota heidän itsensä kautta siitä, keitä he persoonaltaan ovat, vaan heitä katsotaan juuri vammaisuuden kautta. Tällaiset puheet eivät anna heille tilaisuutta ansaita täyttä urheilijayhteisön, musiikkiyhteisön, työyhteisön jne. jäsenyyttä, koska puheiden kautta heille luodaan puuttellisen jäsenen leima ja asema suhteessa yhteisöön.

 

Epäoikeudenmukaisimmillaan tämän tyyppisessä puheessa voidaan olla tuottamassa todellisuutta, joka sulkee joiltakin vammaisilta osallisuuden ja mahdollisuuden ihan tavallisen hyväksytyn ja arvostetun ihmisen kokemukseen. Tällaisia tilanteita on, kun puhutaan down-tytöistä, cp-pojista, sekä muista ilmaisuista, jotka liittyvät suoraan ihmisen olemukseen, eikä ihmisen tekemiseen. Toki puhe on aina riippuvaista kontekstiyhteydestään ja kaikissa tilanteissa tällaiset ilmaisut eivät tuota negatiivista seurausta. Jossain kontekstissa on ihan oikeutettua puhua diagnoosista henkilön yhteydessä. Kuitenkin olisi oikeudenmukaista miettiä tarkoin, milloin on tarpeellista liittää henkilön vamman ilmoittava diagnoosin nimi johonkin ilmaisuun.

 

Tämä aihe herättää kysymyksen siitä, milloin vammainen ihminen saisi sen arvon, että heitä kohdeltaisiin ihan ihmisinä siinä, missä muitakin. Katsoin youtubevideon, jonka pääosassa oli kehitysvammainen nuori nainen. Video teki minut niin iloiseksi sen takia, että missään vaiheessa videossa tai sen otsikossa ei tullut sanallisesti ilmi, että nainen olisi ollut kehitysvammainen, vaan hänestä puhuttiin pelkästään naisena. Niinkuin aiemmin sanoin on tilanteita, joissa on kohtuullista ja oikeutettua käyttää vammaisen henkilön diagnoosia hänestä puhuttaessa. Edellä mainitun videon tekijät olivat kuitenkin ymmärtäneet, että diagnoosin mainitseminen ei ole olennaista videon kannalta.

 

Edellä kerroin yhden ihanan ja onnellisen esimerkin. On harmillista ja ikävää, että usein ihmisille on oikeasti vaikeaa nähdä todellinen ihminen ja persoona vammaisuuden takana, ja antaa heille oikeus täyteen yhteiskunnan jäsenyyteen. Tämä vaatii sitä, että heille annetaan riittävästi luottamusta sekä tilaa onnistua ja tehdä virheitä, ilman että heitä aletaan heti holhoamaan. Mielestäni ihmisten täytyy tietoisesti tehdä enemmän päätöksiä valita nähdä ihminen ja persoona vamman takana. Joillekin se ehkä tarkoittaa siihen harjoittelemista, mutta se on oikeudenmukaista ja tasa-arvo vähintäänkin vaatii sitä!