Graduni on saavuttanut vähimmäismittansa. Ainakin melkein. Olen kaikkineen kirjoittanut sitä 54 sivua. Ohjemitta on 60–80 sivua, mutta gradua ei mitatakaan sivumäärissä, vaan sisällön laadussa. Kuitenkin se, että olen saavuttanut tuon rajapyykin tarkoittaa, että olen opinnäytetyötä varten sanonut aiheestani tarpeeksi. Kun vielä kirjoitan muistiinpanojani auki, sekä puhtaaksikirjoitan gradua, sivumäärä nousee vielä reilusti.

 

Aikasemmin tänä vuonna kirjoitin siitä, kuinka joillekin gradun kirjoittaminen osoittautuu vaikeammaksi. Arvelin, että kyseessä voisi olla jonkinlainen tiedostamaton muutoksen välttely. Itsehän sanoin, ettei minulla tule olemaan vaikeuksia kirjoittaa graduani, ja siltä se nyt näyttääkin. Ei tämä niin kovin vaikeaa ole ollut. Olen onnistunut asennoitumaan lopputyöhön niin, että kirjoittaminen ja suunnittelu on sujunut. Silti, nyt kun gradu alkaa näyttää valmistumisen merkkejä, en voi olla tuntematta jonkinlaista eksistentiaalista kriisiä. Ei mitään vakavaa, ei siitä tarvitse huolestua – mutta tämän lopputyön valmistuminen on merkittävin etappi maisteriksi valmistumisessani, ja se alkaa nyt olla näkyvissä.

 

Ajatus on jotenkin todella kiehtova. Olen pian saavuttanut tavoitteeni. Olen pian tehnyt elämäni tähän asti suurimman urakan. Olen toteuttanut unelmani, ja kaiken lisäksi olen tehnyt sen jotakuinkin suunnittelemassani tavoiteaikataulussa. Enkä ole asettanut itselleni edes väljää aikataulua, vaan odotetut viisi vuotta. Tavallaan tunnen kaikessa tässä myös osan itsestäni. Olen ihminen, joka halutessaan saa asioita, isojakin sellaisia valmiiksi. Aikataulussa pysyminen ja valmistuminen vahvistaa tunnettani siitä, että osaan, pystyn ja kykenen. Tämä tulee olemaan tähän astisen elämäni suurin saavutus.

 

PS. Alla oleva kuva on sunnuntailta 3.4.2016. Sukeltajat olivat kevään kunniaksi siivonneet Aurajoen pohjaa, ja nostaneet sieltä lukuisia polkupyörän raatoja joenpenkalle.