Yhdeksän vuoden piina

 

”Mä en vaan osaa tätä matikkaa. Käyn joka viikko tukiopetuksessa, mut se ei auta mua. Mun on vaikea keskittyä yhdelläkään tunnilla kovin pitkään. Mun tarvii tehä jotain, muuten tuntuu, et mä tukehdun. Ne on diagnosoinu mulla jonkun oppimisvaikeuden ja ADHD:n. Kaikki kaverit sanoo mulle nykyään, et hei ADHD, ooks ottanu lääkkees. Opettaja ei reagoi enää siihen mitenkään. Opettaja ei enää muutenkaan reagoi muhun mitenkään paitsi silloin, ku se haluu valittaa mulle. Must tuntuu, et mä oon ihan tyhmä. Kaikki pitää mua tyhmänä ja ne kattoo, et eks sä muka vielkään tajuu. On syyllinen olo, ku en ikin onnistu läksyis ja sit ope vaan kulkee ohi huokasten tai mulkoillen mua syyllistävästi. Hikarit on ain taulul innoissaan näyttämäs, kuinka ne osas kaikki tehtävät. Ne kilapilee siit, kenen käsi yltää korkeemmalle viitatessa. Mä en ikin mee taululle. Opettaja ei ees kato muhun päin, ku se kysyy, et kuka menis tekee tehtävät. Tää koulu ei vaan oo mun juttu, mut silti on pakko tulla tänne joka päivä. Porukat ei ymmärrä mua, veli vetää kymppei lukiost ja se haluu lääkikseen. Ne haluu sitä samaa mullekin, mut se juna jätti jo mut aikaa sit. Mitähän mä teen isona, ei näill numeroil pääse, ku kymppiluokalle ja niihin amiksen linjoille, joihin kukaan ei haluu. Ne jättää mut varmaan tänä vuonna luokalle jo muutenkin.”

 

Otin postauksen kuvan eräästä Turkulaisen koulun seinästä. Kuva herättää minussa ajatuksia aiheesta, joka on kovin lähellä tämän hetkistä kuumaa kasvatustieteellistä keskustelua. Yllä oleva teksti puolestaan voisi olla jonkinlainen kuvaus tai alustus aiheelle. Se ei ole todellinen kuvaus kenenkään henkilön elämästä, mutta monelle ainakin osa siitä voisi olla totta. Vaikka suomalaista koulujärjestelmää ihannoidaan ympäri maailmaa, liian monen lapsen koulutie on tuskien taival. Alakoulun ensimmäiset vuodet saattavat olla siedettäviä, kunnes ongelmat alkavat kasautua kohti yläkoulua. Vähänväliä some pullistelee täynnä juttuja joko surullisista tarinoista, joissa oppilasta on kaltoin kohdeltu tai sitten innokkaista ja uudistusmielisistä opettajista, jotka ymmärtävät kaavoihinsa kangistuneen koulun tarvitsevan muutosta. Näistä aiheista on riittäänyt myös pohdituttavaa usean kurssin luennoilla ja seminaareissa. Asia ei ole välttämättä kuitenkaan yksiselitteinen.

 

Haasteista huolimatta opettajat tekevät varmasti parhaansa oppilaiden hyväksi

Kenenkään oppilaan surullinen tarina ei yleensä ole niin mustavalkoinen kuin sosiaalinen media sen saattaa esittää. Siihen sisältyy varmasti opettajien satoja ponnisteluja ja yrityksiä muuttaa asioita oppilaan kannalta paremmaksi. Vaikka opettajat varmasti haluavat oppilailleen parasta, ja yrittävät kaikkensa, jotta kaikki voisivat oppia ja edetä koulussa ja elämässään, ei oppilaiden vieminen yhdeksän vuotisen laitoksen läpi ole haasteetonta. Matkan varrella saattaa törmätä oppilaisiin, jotka eivät tunnu oppivan millään, toisilla on haastavia sosioemotionaalisia ongelmia ja kolmas joukko ei pysty millään keskittymään tai edes kiinnostumaan koulupäivän aikana tapahtuvasta opetuksesta ja toiminnasta. Mahdollisten eteen tulevien haasteiden määrä on niin valtava, ettei kukaan opettaja pysty varautumaan niihin kaikkiin etukäteen.

 

Oppilas muodostaa käsitystä itsestään myös opettajan asenteiden ja käytöksen perusteella

Opettajilla on kuitenkin aika paljon valtaa oppilaiden koulupäivien etenemisessä ja koulunkäynnin sujumisessa. Pienet asiat voivat tehdä oppilaille koulusta joko kivaa tai siedettävää tai täysin sietämätöntä. Välillä törmää opettajiin, jotka kritisoivat surullisia some tarinoita kaltoin kohdelluista oppilaista ja pitävät niitä täysin perättöminä, koska he eivät ole ikinä törmänneet vastaavanlaiseen. En kuitenkaan usko, että ne ainakaan täysin perättömiä ovat, vaikka tuskin ovatkaan niin mustavalkoisia. Luennoilla tulee vastaan tarinoita, joissa luennoitsijat kertovat tavanneensa opettajia, jotka pitävät joitakin oppilaitaan ihan tyhminä. Puolestaan kaveri on harjoitteluissaan törmännyt yläkouluikäisiin poikiin, jotka purskahtavat itkuun, kun haastavissa tilanteissa kysyy heidän näkökulmaansa siihen, mistä asiat johtuvat. Jos opettaja pitää jotain oppilasta tyhmänä, viesti välittyy oppilaalle aivan varmasti, vaikka opettaja ei ilmaisisi ajatustaan kenellekkään. Myöskin opettajan kokemat välinpitämättömyys ja toivottomuuden tunteet ja ajatukset, välittyvät oppilaalle. Oppilas aistii joko, ettei häntä nähdä eikä ymmärretä tai sitten kokee olevansa täysin toivoton tapaus, kun opettajakaan ei voi häntä auttaa.

 

Toki opettajat kokevat ja saavatkin kokea kaikkia tunteita, mutta ne pitää myös osata reflektoida ja käsitellä. Jos tunteet jäävät käsittelemättömiksi, ne patoutuvat ja aiheuttavat alitajuntaisia seurauksia opettajan käytökseen, jota oppilaat ovat todella hyviä lukemaan. Ehkä keskeisintä oppilaan kannalta on juuri se, että hän kokee tulleensa kuulluksi, ymmärretyksi ja nähdyksi. Se, että opettaja välittää ja kuuntelee oikeasti, on iso juttu. Onko liian usein kouluaineista ja koulutehtävistä selviytyminen sekä niissä menestyminen suurin tavoite koulussa. Koulu on kuitenkin paljon muutakin kuin jonkin aineen ja taitojen oppimista, koska oppilas viettää suuren osan elämästään koulussa.

 

Miksi koululaitos tarvitsee muutosta?

Nykyisin kritisoin enemmän koulujärjsestelmän kehittymättömyyttä. Vielä jokin aika sitten suhtauduin kriittisesti liialliseen muutoshakuisuuteen, mutta mielestäni yksi vieraileva luennoitsija esitti todella hyvän vertauksen, joka kuvasi koulujärjestelmän tarvetta muuttua. Mielikuvassa hän kuvasi fiktiivistä tilannetta, jossa nyt herätettäisiin n. 150 vuotta vanha henkilö eloon. Yhteiskunnassa ainoa paikka, jossa tämä henkilö osaisi toimia, olisi koulu. Hän tietäisi, että tunnilla pitää istua pulpetissa, kuunnella ja tehdä opettajan määräämiä tehtäviä sekä viitata puheenvuoron saadakseen. Hän tietäisi, että kokeeseen harjoitellaan kirjaa pänttäämällä ja numeroarvosana kertoo kokeessa saavutetusta menestyksestä. Kaikkialla muualla yhteiskunnassa kyseinen henkilö olisi aivan hukassa. Yhteiskunta muuttuu hurjalla vauhdilla ja koululaitos ei pysy siinä perässä. Kritisoin sitä, tarjoaako nykyinen koulujärjestelmä todella taitoja ja osaamista, joilla tulevat sukupolvet pystyvät rakentamaan ja kehittämään tätä yhteiskuntaa kestävällä tavalla. Nykyään suurin osa oppilaista ei valmistu ammatteihin, joihin 1900-luvulla valmistuttiin, mutta silti koululaitos tuottaa osaamista, joka valmistaa 1900-luvun ammatteihin.

 

Mielenkiintoinen ajatus on se, että elämässä eteneminen ja pärjääminen ei vaadi sitä, että kaikkien aineiden keskiarvo pysyy seiskan paremmalla puolella. Suurin osa ammateista on sellaisia, että kukaan ei tarvitse peruskoulun aineista yli 6-7 keskiarvoa tullakseen ammattitaitoiseksi ja taitavaksi alan osaajaksi. Kun mietin nykyisiä opiskelujani Turun yliopistossa, keskeisimmät taidot, joita olen tarvinnut opiskeluissa pärjätäkseni on opiskelutaidot, tiedonhakutaidot ja vuorovaikutustaidot. Suurin osa, mitä peruskoulussa opin oli aineiden asiasisältöjen hallitseminen, minkä perusteella sain myös arvioinnin. Oppisisältöjä en kuitenkaan tarvitse nykyisten opiskelujeni kannalta oikeastaan mihinkään.

 

Arvosanat, joita koulussa annetaan ohjaavat oppilaiden elämää ja tulevaisuutta. Suurelta osaltaan arvosanat ovat määräämässä sitä, millaisiin oppilaitoksiin ja koulutusurille oppilaalla on mahdollisuus päästä. Kasvatustieteilijänä täytyy miettiä sitä, että tarvitseeko kaikkien oppia kaikkea ja saada arvosana kaikesta. Tarvitseeko oppilaan saada tietää, että olet huono ”matikassa, enkussa ja reaali- / lukuaineissa” ja sitten pitäisi vielä kehittyä äikässä ja kuviksessa. Ehkä hyvässä lykyssä sanotaan, että oppilaalla on potentiaalia liikunnassa, mutta valitettavasti sitä ei opeteta koko peruskoulussa kahtaa viikkotuntia enempää. Koululaitos ja yhteiskunta ovat rakentaneet systeemin, jossa oppilaasta tulee erityisoppilas, kun hän ei opi jotain. Näin oppilas saa leiman, ettei ole kykenevä oppimaan ja pahimmassa tapauksessa se eskaloituu lähes kaikkea koulussa tapahtuvaa toimintaa ja oppimista koskevaksi valheeksi, jonka oppilas uskoo itsestään.

 

Mikä on oppilaiden kannalta tärkeintä?

Pitäisikö kuitenkin miettiä enemmän sen kautta, mikä oppilaalle on tarpeellista ja tärkeintä oppia. Jokainen oppilas ansaitsee tulla nähdyksi. Jokainen oppilas tarvitsee kokemuksia onnistumisesta ja oppimisesta. Jos yhdeksän vuoden ajan kokee sitä, että ei onnistu missään ja kukaan ei näe eikä ymmärrä, tulee koulusta aika tukala vankila. Henkilö jää katsomaan elämää ja maailmaa koulun kaltereiden takaa, koska koulu antoi kuvan siitä, että ei ole toivoa tulevaisuudessa pärjäämisestä. Tällainen tilanne on kuitenkin ehkäistävissä. Opettaja ei ole velvoitettu tuottamaan samaa systeemiä vuodesta toiseen, vaan opettaja saa käyttää pedagogista luovuutta tuntien ja koulupäivien suunnittelussa. Ehkä tärkeintä on kuitenkin keskustelu ja vuorovaikutus oppilaiden kanssa – se että opettaja ei ole liian kiireinen suorittamaan työtään ja pääsemään kaikki kirjan kappaleet loppuun asti.