Miksi ihmeessä juuri lääkis?

Rahaa, palvovia katseita, hyväksyviä myhäilyjä appivanhemmilta ja halu olla sairaanhoitajia parempi. Kaikki syitä, joiden takia minä en hakenut lääkikseen.

Toisille lääkis on lähes DNA:n tapaan geeneissä siirtynyt suunta elämälle, toisille jonkinlaisen ajautumisen tulos. Opettajuuden ohella lääkäriys on joka tapauksessa varmasti yksi tiukimmin isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle siirtyvä ammatti, ja todella monen omankin kaverini vanhemmat ovat lääkäreitä tai hammaslääkäreitä. Ja mikäs lääkäriksi on ryhtyessä: töitä uhotaan riittävän kaikille, palkka on miellyttävä ja yhteiskunnan gloria on taattu. Minullekin lääkis oli oman kiinnostuksen ja järjen yhteispäätös.

En ole ikinä ollut varma, että minusta tulee isona juuri lääkäri. Tykkäsin pienenä kyllä leikkiä lääkärileikkejä ja lähes aina yksin leikkiessäni jollakin nallella oli tappava syöpä tai vähintään karmea avomurtuma, joka vaati sairaalassa makaamista ja mielikuvitusleikkauksia, mutta ei minulla koskaan ollut palavaa tarvetta olla juuri lääkäri.

Suomen koulujärjestelmää läpi kulkiessani, kävi kuitenkin hyvin varhain selväksi, että minä olen opiskelijatyyppi. Tykkäsin oppia, haastaa itseni oppimisessa ja todella osata asiat, enkä ainoastaan selvitä niistä. Samalla kiinnostus psykologiaan, biologiaan ja ihmiskehon toimintaan, ja erityisesti epätoimintaan, kasvoi. Ajattelin, että lääkis voisi olla jees ja asetin sen mieleeni jonkinlaiseksi tavoitteeksi. Edelleenkään tavoite ei ollut ehdoton, mutta koska en keksinyt, enkä ole edelleenkään keksinyt, parempaa kompromissia työn sosiaalisuuden, haastavuuden ja kiinnostavuuden osalta, alkaa näyttää siltä, että minusta tulee lääkäri.

31097206925_0514e7e55c_o

30955049712_fc1db8fb90_o

Edellä puhumani kuulostaa nyt todella löysältä. Mitä se muija edes tekee lääkiksessä, jos ei kerran palavasti halua siellä olla? Kyllä hakijoista varmasti löytyisi motivoituneempiakin.

Ei löytyisi. Lukiosta kirjoittaessani suuntani oli selvä. Minä haen ja pääsen lääkikseen. Lopulta tuo päätös maksoi kolme hakukevättä, kaksi opiskeluvälivuotta ja kaksi valmennuskurssia, joten uskallan väittää, että vaikka en ollut valmis hyppäämään liekkimereen lääkiksen takia, minä olin, ja olen, täsmälleen niin motivoitunut kuin lääkikseen päästäkseen ja kuuluakseen pitääkin olla. Kiinnostus ja tunne siitä, että tämä voisi olla minulle oikea suunta, riittää.

Ja kuka meidän tulevaisuudestamme tietää? Voi olla, että valmistuttuani ja kliinisen työn makuun todella päästyäni, menetän hermoni koko lääkärileikkiin ja kouluttaudun suotyypeistä puhuvaksi bilsanopeksi, kuten lukioaikoina kakkosvaihtoehtona suunnittelin. Tai voi olla, että minusta tulee koko Suomen taitavin kliinikko, jonka vastaanotolle jonotetaan kuukausia. Kuka näistä tietää, muttaa tarvitseekokaan tietää? Edetään steppi kerrallaan sitkeästi kohti sen hetkistä unelmaa, mutta ei anneta yhden ajanhetken unelmien sitoa meitä, vaan jatketaan rohkeasti seuraavaan, jos yksi kortti tulee katsottua.

 

♥ Krista