Kuinka perfektionisti kesytetään

Minä olen oikeastaan jo ala-asteelta lähtien ollut sellainen…noh, sanotaanko suoraan: pinko. Olen aina tähdännyt siihen parhaaseen arvosanaan, ja auta armias jos kokeesta tulikin vain 9 ja puoli sen kympin sijaan. Itse asiassa jo se pieni miinus siellä kympin perässä risoi ja pahasti. Muistan jopa itkeneeni monta päivää erään 8 puolen jälkeen – onneksi niitä ei tullut kouluaikana kuin kolmisen kappaletta, muuten en varmaan olisi enää järjissäni 😀

Sama tahti jatkui lukiossa. Siellä tosin täydellisyyden tavoittelu oli paljon hauskempaa, koska täydellisen eteen joutui oikeasti tekemään jotakin – peruskoulu oli sen verran helppoa, ettei kymppien eteen vielä tarvinnut juuri ponnistella. Lukiossa perfektionismi alkoi olla myös hieman kuluttavampaa, kun luki kaikkia mahdollisia aineita ja niissä kaikissa piti olla täyden kympin oppilas. Myös ylioppilaskokeisiin lukeminen oli melko stressaavaa, kun tavoitteena oli se korkein arvosana. Omat rajat oli kuitenkin tajuttava viimeistään siinä vaiheessa, kun en täyden ällän papereita onnistunut kirjoittamaan – ihmeekseni olin kuitenkin suoritukseeni tyytyväinen.

Kannattiko? Jälkeenpäin sitä miettii, että ehkä vähän vähemmälläkin pinkoilulla olisi pärjännyt. Toisaalta, olen aina nauttinut opiskelusta ja lukemisesta, mutta näin jälkikäteen ajatellen, olisin ehkä nauttinut opiskelusta hieman enemmän, jos olisin aina muistanut opiskella vain opiskelun vuoksi, en parasta mahdollista tavoitetta saavuttaakseni. Välillä olisi voinut antaa itselleen myös armoa.

Tuon armon antamisen tärkeyden on tajunnut nyt viimeistään yliopistossa. Vielä fuksisyksynä ajattelin, että tykitän kaikista kursseista vitoset ja teen vielä muutaman ylimääräisenkin kurssin siinä samalla – samoin arvosanoin tietysti. Ensimmäisen kakkosen (ylimääräisestä tänä vuonna, sillä sen oikea suoritusvuosi etenemissuunnitelmassa olisi vasta ensi vuonna) esineoikeuden kurssista saatuani oli kuitenkin pienen herätyksen aika. Yliopistossa opiskelutyyli on kuitenkin aivan erilainen kuin lukiossa tai pääsykokeisiin opiskellessa. Omaksuttavaa materiaalia on paljon, ja kaikkea ei millään ehdi omaksua täydellisesti, ainakaan jos aikoo tehdä jotain muutakin kuin opiskella 24/7. Välillä voi käydä niin, että tentissä kysytään juuri sitä aihealuetta, joka on jäänyt pienemmälle huomiolle – alhaisempi arvosana ei tarkoita sitä, että ei osaa mitään vaan sitä, että tentissä kysyttiin eri asioita kuin mitä osasi. Välillä voi käydä niin, että tentin joutuu kokonaan uusimaan – itselleni ei ole niin vielä käynyt ja yritän myös pitää yllä status quon, mutta jos sattuisin tentin reputtamaan niin ei sekään olisi katastrofi.

Perfektionismi on siis pikku hiljaa joutanut roskakoriin – ainakin jossain määrin. Mielestäni mitään mieltä ei ole lyödä opiskelua läskiksi ja kyllä parhaansa on aina yritettävä, mutta yhtään sen enempään ei tarvitse yltää. Kohtuullisella työmäärällä yltää kyllä kohtuullisiin tuloksiin, ja kursseihin voi panostaa myös hieman mielenkiinnon mukaan. Itse rakastin eurooppaoikeutta, ja vitonenhan siitä tuli, mutta mainittu esineoikeus ei ollut juuri omaa alaani.

Yhteenvetona: Jos on tottunut painamaan koko ajan otsasuoni pullottaen kohti täydellisyyttä, niin viimeistään opintojen alkaessa kannattaa tehdä pieni reality check – täydellistä opiskelijaa ei ole, ja viiden (mahdollisesti jopa kuuden tai useamman) vuoden opiskeluaikaa ei jaksa jos koko ajan pänttää ihan äärirajoilla. Rennolla otteella ja positiivisella suhtautumisella opiskeluun saa paljon enemmän aikaan kuin mielettömällä stressaamisella! 🙂

ps. Pääsykokeisiin lukiessa perfektionismi oli kuitenkin paras ystäväni. Luulen, että ellen olisi niin kovasti halunnut onnistua ja lukea niin hyvin kuin ikinä mahdollista, en olisi päässyt sisään. Tietysti rennolla lueskelulla ja kohtuutta noudattaen voi päästä sisään siinä missä ylisuorittamisellakin, mutta itselleni jälkimmäinen oli ihan hyvä tapa – koska sisällä ollaan! Olkaa siis ihmeessä hyvillä mielin perfektionisteja pääsykoekeväänä, mutta osatkaa päästää siitä sen jälkeen irti 😉

(kuvat Espanjasta – ensi kuussa koittava matka Madridiin siintää jo mielessä! <3)